Vuoden viimeinen

Eipä tuota lunta kovinkaan paljoa ollut, mutta edes hiukan talven tuntua. Niinpä lastasin pyörän ja lähdin muutamaksi päiväksi retkeilemään.

Lähdin jo aamuhämärässä veivaamaan kohti Lopella sijaitsevaa Iso-Melkuttimen laavua, matkaa ei ollut kuin vajaa sata kilometriä mutta halusin olla telttaa pystyttämässä ennen pimeää. Reitin olin valinnut niin että tiet olisivat mahdollisimman hiljaisia ja syrjäisiä.

Jäljistä päätellen oli muitakin ollut liikkellä,  jotkut vain toljottivat tien varressa outoa kulkijaa.

Vauhti oli ollut sen verran verkkaista että hämärä alkoi jo hiljalleen kietoa vaippaansa kun saavuin Lepakkolaavulle.

Hyvä telttapaikka löytyi aivan rannasta, laavulle oli matkaa viitisenkymmentä metriä, vaikka olisi tullut äänekäskin porukka retkeilemään niin saisi nukkua rauhassa. Vettä ei tarvinnut kaukaa hakea, järvi oli jo jäässä mutta siihen sai vielä helposti polkaistua vedenotto paikan.

Ja ilmestyihän sinne laavulle väkeä, ei onneksi kovin äänekästä. Piipahdin vaihtamassa kuulumiset ja totesin itsekseni että liikaa hälinää minun makuuni. Varsinkin kun seurueen miehet kertoivat illan teeman olevan kaljan juonti.

Nämä joulukuun reissut ovat muodostuneet jo perinteeksi. Kymmenkunta vuotta sitten se oli aina vuoden viimeinen melontaretki, kylmimmillään taisi olla likemmäs kymmenen astetta pakkasta.  Muutaman kerran piti aamulla rikkoa rannasta jäätä että pääsi ulompana olevaan sulaan veteen jatkamaan matkaa. Olihan tuo karua touhua mutta oli se vaan upeaa, varsinkin jos vielä satoi lunta.

Sitten koitti syksy jolloin en enää viitsinyt raahata melontavarusteita mökiltä talveksi kotiin. Siirryin sujuvasti retkeilemään sisämaan puolelle talvikaudeksi. Ensimmäiset pyöräretket tein jo aivan kahdeksankymmentäluvun alussa, silloin kiertelin kesäisin ympäri Suomea. Monet kummastelevat pyöräilyjäni ja ovat sitä mieltä että olen kova treenaamaan pyöräilyä. Mutta enhän minä sitä treenaa, sehän on vain kulkumuoto muiden joukossa. Minä en ole valinnut pyöräilyä vaan se on valinnut minut.

Pimeää riittää tällä vuoden viimeisellä retkellä, kuutisen tuntia valoisaa vuorokaudessa, niinpä kömmin teltan uumeniin, tuohon kotoisaan pesään, jo heti kahdeksan jälkeen. Kirjankin olin jättänyt tarkoituksella kotiin, nyt pystyi keskittymään olennaiseen, tekemättä mitään.

Kyllä tuota unta vaan kummasti riittää, kun sain iltapäivällä teltan pystyyn ja vatsan täyteen nukuin reilut nokoset, sitten vielä yöllä kymmenen tuntia. 

Aamulla kun olin saanut riutuneen ruumiini ravittua ja leirin kasattua pyörän päälle tuli kaljanjuontiseurue kummastelemaan touhujani. Hämmästys oli suuri kun kuulivat että pyörässäni ei olekkaan sähkömoottoria ja tavaraa oli kuulemma mukana hämmästyttävän vähän. Koetin selittää tavaran kyllä riittävän ja jaksavani ajaa ihan omilla voimilla. 

Aamupäivä oli jo pitkällä kun jatkoin matkaa, reitti kulki aluksi polkua pitkin, ohi Tammelan Kaitajärven ja sen rannalla olevan laavun.

 

Polku oli hyvässä kunnossa mutta eihän tuota kovin moneksi kilometriksi riittänyt, sitten taas pieniä teitä pitkin Liesjärvelle, josta olikin enää muutama kilometri Kaksvetisen järvelle jonka kodan läheisyyteen telttani pystytin.

 

 

Aivan rannasta löytyi teltalle sopiva kolo ja rannassa oli veden ottamiseen sopiva paikka. Vatsan kun olin saanut täytettyä istuskelin rannassa ja odottelin pimeää,  jonka saavuttua oli mukava siirtyä kodan nuotiopaikalle tulen ääreen. Puita säästääkseni pidin yllä pientä ja vaatimatonta nuotiota, ei tuo juurikaan lämmittänyt,  mutta ajatukset tuo tuleen tuijottaminen sai leijailemaan korkeuksiin, josta olikin hyvä tarkkailla maailman menoa.

Kodalle saapuvaa polkua pitkin lähestyi kaksi valokeilaa ja kohta kuului jo hiljaista rupatteluakin. Nuotion ääreen saapui nuoripari suurine rinkkoineen, toivotin tervetulleeksi, kiittivät,  mutta sanoivat asettuvansa kotaan tavaroineen. Teltan kyllä pystyttivät ulkopuolelle, jossa aikoivat yönsä viettää.

Hetken seurailin kun he etsivät vedenottopaikkaa rannasta, sitten opastin heidät telttani vieressä olevalle vedenottamolle, joka olikin ainoa. Jää oli vielä liian heikkoa jotta siihen olisi voinut luottaa ja rannat olivat matalia ja ruovikkoisia.

Taisi vierähtää likemmäs neljä tuntia pientä tulta tuijottaen kunnes alkoi niin  makoisasti nukuttaa, ja siihenhän on vain yksi tepsivä lääke, nukkuminen.

Pitkät, sikeät unet nukuttuani keittelin  retken viimeiset aamupuurot ja lähdin ajelemaan hiljalleen kotia kohti. Liikennemerkeistä päätellen kotimatka oli vaarallinen.

 

Vaarat voitettuani aurinkokin jo hieman kurkisteli paksun pilviverhon takaa, auringosta huolimatta Somerjoen kioskilla ei ollut juurikaan ruuhkaa.

Vuoden viimeinen retki alkoi lähestyä loppuaan ja ajatus kääntyi suunnittelemaan ensi vuoden ensimmäistä reissua.