Karhumäellä

Maaliskuun puolessavälissä, päivien pidetessä, ulkona olemisen kaipuu kasvoi liian suureksi, sitä piti hillitä yhden yön retkellä Marttilan korpeen, Karhumäelle.

Mukaan matkaan lähti Tomi, eikä retkellä ollut sen kummempaa tarkoitusta, kunhan vaan oltiin. Tuon taidon, että vain on, oppiminen on vienyt vuosikymmeniä. Edelleenkin oppimisprosessi on kesken mutta vuosi vuodelta se on helpompaa.

Karhumäelle saavuimme iltapäivällä, tuuli oli kova ja yöllä se kääntyisi lounaasta luoteeseen ja räntääkin olisi aamuyön tunteina luvassa. Piti tarkkaan suunnata majoite oikeaan suuntaan että olisi suojassa tuulelta ja rännältä.

Vatsan kun oli saanut täyteen oli mukava kömpiä toviksi makuupussin lämpöön iltapäivätorkulle, tuulen kohinan tuudittaessa uneen.

Ilta sujui leppoisasti tuleen tuijottaen ja henkeviä ajatuksia vaihdellessa. 

Yöllä heräsin rännän ropistessa kattoon, sitä kuunnellessa vaivuin uudelleen syvään uneen. 

Eihän tuota räntää ollut yön aikana paljoakaan satanut, mutta kun aurinko kiipesi hiljalleen näkyviin oli maisema muuttunut, ei nyt voi sanoa että kauniin valkoiseksi, pikemminkin valkoisemmaksi.

      

Hitaat aamutoimet ja muutama suuri kuppi kahvia auringon lämmittäessä hetki hetkeltä enemmän sai olon tuntumaan siltä kuin olisi ollut reissussa pidempääkin. Muutama tunti myötätuulen siivittämää pyöräilyä kotiin ja seuraavaa retkeä odottelemaan.